Viime aikoina, kai osittain hankalan maailmantilanteenkin vuoksi, on tullut muisteltua takavuosia, jolloin työni musiikin parissa vei pitkin maailmaa. Biisejä tuli kirjoitettua lähinnä Euroopassa, Aasiassakin kävin joitain kertoja.

Näillä matkoilla työskentelin ja vietin aikaa käytännössä kaikista maailmankolkista tulleiden ihmisten kanssa.

Viimeistään nämä kokemukset opettivat minulle sen, että suurin piirtein kaikki meistä tavallisista ihmisistä ovat rauhaa rakastavia, samalle pieruhuumorille naureskelevia hyväntahtoisia hassuja olentoja. Riippumatta kotimaasta, kulttuuritaustasta tai vaikkapa uskonnosta.

Työni puolesta en ole koskaan tavannut pohjavireeltään vihaisia tai jotenkin pelottavan maailmankuvan omaavia tyyppejä. Toki “juntteja on Pariisissakin”, kuten eräs laulummekin kertoo, mutta onneksi hyvin vähän. Juntilla tarkoitan siis kivikautiset käytöstavat omaavia hahmoja. Niitä, jotka oletusarvona ajattelevat kanssaihmisistä pahaa.

Sain kerran  tanskalais-amerikkalaisen kollegani kanssa kutsun Romaniaan musapuuhiin. Olimme valmistautuneet normaaliin viikon työputkeen pitkine päivineen studiossa Bukarestissa.

Äkkiä kävikin ilmi, ettei tarkoitus ollut juurikaan työskennellä, vaan romanialaiset halusivat esitellä meille kotimaataan. Parin päivän studiohommien jälkeen löysimme itsemme Transilvaniasta. Tutuksi tuli muun muassa Draculan linna, upea puhdas luonto ja mieletön ruoka, mutta ennen kaikkea aidot, ystävälliset ihmiset.

Yövyimme ystävämme vanhempien luona Brașovin kaupungissa. Heidän vaatimattoman talonsa takapiha kukkulan rinteellä oli varsinainen paratiisi viiniköynnöksineen ja kasvimaineen.

Hämärän tullen koko naapurusto tuli kanssamme istumaan iltaa. Pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Monikaan ei osannut sanaakaan englantia, mutta se ei millään tavalla haitannut. Ystävyys ja ilo olivat käsin kosketeltavissa.

Ikävöin noita ihmisiä ja tuota iltaa joskus edelleen.

Samankaltaista kohtelua olen saanut, missä tahansa olen matkannutkin. Ennakkoluuloton ja positiivinen asenne ja se vanha kunnon “niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” toimii edelleen. Kuten myös se, etteivät hyvät tavat ole koskaan vanhanaikaisia.

Uskon, että näillä eväillä me vaasalaiset pärjäämmekin missä tahansa tällä pallolla liikummekin.

Kaksikielisyys on ollut ja on edelleen valtava voimavara, enkä usko olevani kaukana totuudesta jos väitän, että yksi suurista menestyksen avaimista vaikkapa elinkeinoelämän saralla on juurikin se, että meille erilaisuus on normaalia.