Sanonta kuuluu: ”Urheilija ei tervettä päivää näe”. Maallikon korvaan tämä saattaa kuulostaa todella oudolta.
Urheilijanhan pitäisi olla lähtökohtaisesti ns. normaalia henkilöä terveempi ihminen. Monesti eri lajien urheilijoista ja pelaajista kyselläänkin, että taasko se on rikki.
Siinä tietyllä tavalla syyllistetään urheilijaa hänen kohtalostaan, joskus aiheesta ja joskus täysin aiheettomasti.
Raaka fakta kuitenkin on, että urheilija on lajin perspektiivistä arvottomin, kun hän ei pysty urheilemaan.
Moni urheilija tämän tiedostaakin ja pyrkii suorittamaan ja kilpailemaan ajoittain kivun ja epämukavuuden kanssa.
Kilpaurheilussa treenin vaatimukset keholle eri vaiheissa lajikautta ovat moninaiset.
Ne altistavat jos minkälaisille sairastumisille tai loukkaantumisille. Tätä urheilija sitten yrittää ennaltaehkäistä ja hoitaa.
Kehon muokkausta ja suoritusta varten ns. syödään enemmän omia eväitä, jolloin esimerkiksi vastustuskyky on hetkellisesti madaltunut. Jotta kehitystä tapahtuisi, pitää kehoa rasittaa tietyllä tavalla lajivaatimuksien mukaisesti.
Eri lajien suoritusten vaatimukset ja niiden aiheuttamat krooniset loukkaantumiset tai tulehdustilat ovat asioita, joiden kanssa urheilija joutuu elämään ja/tai kilpailemaan.
Kyse on siis kivusta ja kivunsietokyvystä. Kuinka paljon ihminen kestää? Minkä vuoksi hän sitä kestää? Kuinka kauan on sitä valmis kestämään? Valitettavasti myös: miten hän on sitä kestänyt?
Lajista riippuen kipulääkitys on joko hyväksytty tabu tai paha, jolla päästään läpi. Ja joskus siinäkin raja tulee vastaan.
Kipulääkitys urheilussa jakaa mielipiteitä radikaalisti, eivätkä sitä kilpaurheilun ulkopuoliset henkilöt välttämättä edes ajattele.
Harrasteurheilijan oman treeniin volyymi, intensiteetti ja taso eivät vaadi punnitsemaan sellaisia asioita. Voi itse määrittää treenaamisensa ja osallistumisensa ja täten lopettaa, kun tuntuu epämukavalta.
Muistan omalta peliuraltani pelejä, joissa olen pelannut jonkinlaisissa kiputiloissa. En usko, että olin lajissani osalta tai kilpaurheilussa ylipäänsä mikään poikkeus.
Jossain määrin sen hyväksyi pelin hengeksi, varsinkin kun pyrin seuraavalle tasolle ja ammattilaisuuteen. Osaksi se oli sitä, että piti näyttää olevansa tarpeeksi ”kova”.
Tänä päivänä urheilijat ovat paljon enemmän tietoisia kehoistaan ja tuntemuksistaan ja kokevat – onneksi – paljon enemmän omistajuutta itsestään.
Urheilijalla on nyt paljon suurempi vapaus tehdä päätöksiä omasta kehostaan ja sen altistamisesta kuin koskaan ennen. Koen, että tämä on ohjannut monia harjoituskäytäntöjä tieteellisempään ja riskittömämpään suuntaan.
