Pari viime vuotta ovat olleet kummallisia. Kun pandemia sulkuineen iski, tuntui kuin olisin ollut keskellä merta sankassa sumussa ilman kompassia. Ainoa vaihtoehto oli jäädä aloilleen ja odottaa, kunnes sumu hälvenisi.

Kun musiikkiala pysähtyi, olin ensimmäistä kertaa käytännössä työttömänä. Positiivisuuteen taipuvaisena löysin tästäkin hyvää. Oli terveellistä ymmärtää, miten hankalaa sohvanpohjalta on ponnistaa lyhyenkin toimettomuuden jälkeen. Emme ole samasta puusta veistettyjä, eikä kaikilla ole samoja voimavaroja, taustoista puhumattakaan.

Törmätessäni mediassa kommentteihin siitä, miten on ihan oikein, ettei taiteilijoilla ole töitä, koska musiikki ja muu taide on turhaa, ymmärsin, että pandemiaakin suurempi vitsaus on empatian puute.

Omalla kohdallani, kuten myös monilla kollegoillani, tämä tila jäi jotenkin päälle. On edelleen hankalaa jatkaa matkaa. Toki tässä ammatissa on tottunut, ettei kiveenhakattuja suunnitelmia ole koskaan moneksi kuukaudeksi eteenpäin, mutta tulevaisuudennäkymät ovat aina olleet horisontissa hahmotettavissa.

Toki tämänhetkinen maailmantilannekin vaikuttaa fiiliksiin. On vaikeaa hyväksyä sitä faktaa, että elämme maailmassa, jossa kourallinen vanhoja äijiä päättää satojen miljoonien, jopa miljardien ihmisten elämästä. Mutta se maailmanpolitiikasta.

On kivojakin juttuja. Julkaisen nimittäin piakkoin ensimmäisen sooloalbumini. Levy ei sisällä huumorilla höystettyä suomiräppiä, vaan jonkin sortin iskelmällistä poppia. Lauluja, joita olen kirjoitellut sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon enimmäkseen vuosina 2016–2020. Sattumien kautta ne nyt julkaistaan. Nelikymppisenä käsitin kai vihdoin olevani tarpeeksi kypsä kirjoittamaan henkilökohtaisia ajatuksiani lauluiksi.

Ensimmäisen biisin tekstiä virittelin kuukausia, osa teksteistä on tullut lähes automaattikirjoituksena yhden kävelylenkin aikana. Pitkään aikaan en ole saanut mitään kirjoitettua. Ehkä kaivo on täyttymässä.

Tiedän, etten ole ainoa pöytälaatikkorunoilija tässä maassa. Itseasiassa “salataiteilu” on yleinen harrastus. Sinunkin tuttavapiirissäsi on varmasti joku salataiteilija.

Vaasa tarvitsee enemmän Taiteiden yön kaltaisia tapahtumia. Matalan kynnyksen foorumeita, joissa pääsee esittelemään sielunsa syövereitä yleisölle. Oli sitten kyseessä musiikki, kuvataide tai vaikkapa tanssi.

Sinunkin pöytälaatikossasi lojuva taide saattaa koskettaa toista ihmistä tavalla, jota et osaa edes kuvitella. Nimenomaan taide tekee meistä poikkeuksellisia olentoja luomakunnassa.