Tuhannet kiitokset viime kirjoitukseni ”Menetys ei aina ole huono asia” palautteista. Niitä tuli paljon!
Mitä ilmeisemmin se kosketti monia, ja sellaisella tavalla, jota en ollut ajatellut.
Pyrin analysoimaan kirjoituksiani mahdollisimman monesta näkökulmasta, mutta nyt meni pieleen. En ajatellut maailman nykytilaa.
Ukrainalainen Olexandra kirjoitti minulle: ”Luin artikkelisi Vaasa-lehdestä. Se oli erittäin syvä ja koskettava. Me olemme kokeneet kauheita menetyksiä, mutta näyttää siltä, että olemme alkaneet arvostaa elämää enemmän.”
Miten suppeasti kirjoitin mukavan, tutun työpöydän äärellä. Niin pienellä ajattelulla. Kiitosten sekaan tuli häpeän tunne. Pieni muna, pieni sielu, sanoisi Munamies.
Näinhän se menee. Me totumme arkeemme, työhömme, perheesseemme. Otamme puolisonkin itsestäänselvyytenä.
Väitämme, että ”minulla on 20 vuoden työkokemus”, vaikka tosiasiassa olemme pari ensimmäistä vuotta innolla oppineet, visioineet ja toteuttaneet haasteita. Loput 18 vuotta olemme toistaneet samaa kaavaa.
Jos Suomelle kävisi samoin kuin Ukrainalle, miten meidän maailmankuvamme ja -käsityksemme elämästä muuttuisi, monen itkun, surun ja tuskan kautta?
Aina tilanteesta voi ottaa oppia, kuten minä kirjoituksestani.
Lupaan tarkastella omaa tekstiäni uudella tavalla, jo itseni vuoksi.
Voisin kirjoittaa vaikka torikahvilassa katsellen ja kuunnellen ihmisiä, heidän tarinoitaan ja elämänviisauksiaan. Ja antaa kirjoitukseni muutamalle ystävälle luettavaksi etukäteen.
Joskus yksi katse voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Diipadaapaa ja liirumlaarumia voi kirjoittaa kuin tuuli, joka heiluttaa lehteä.
Tämä ei kuitenkaan saa päteä ajatteluumme ja luovaan tekemiseemme. Eleanor Rooseveltia lainaten:
”Tee joka päivä jotain, mikä pelottaa sinua”. Se muuttaa elämääsi!
