Joustetaan, kunnes uuvutaan

Juttelin tutun opettajan kanssa. Viime lukuvuosi etäopetuksineen oli ollut rankka.

Tunnollinen opettaja oli tottunut kädestä pitäen opastamaan ja neuvomaan jokaista oppilasta.

Etäyhteyden päässä opetusmetodit oli pantava uusiksi. Joka oppilaan huomioimiseen ei ollutkaan enää aikaa. Välillä yhteydet pätkivät, eivätkä kaikki oppilaat välttämättä ilmestyneet etätunneille ollenkaan.

Tämä lukuvuosi on alkanut lähiopetuksessa, mutta aina silloin tällöin joku oppilaista on sairaana tai altistuneena kotona. Opettaja joutuu opettamaan samaan aikaan sekä luokassa istuvia että ruudun ääressä kotona olevia.

Viime lukuvuonna syntyneitä aukkoja ja jälkeenjäämisiä yritetään paikata samalla, kun opetettavissa uusissa asioissa mennään jo eteenpäin.

Tuttuni oli silmin nähden huolestunut ja ahdistunutkin.

Juttelin myös tutun hoitajan kanssa, hänkin tunnollinen työntekijä.

Hän oli juuri tehnyt sairaalassa tuplavuoron, koska iltavuorosta oli hoitajia sairaana, eikä tuuraajia löytynyt mistään.

Kuluneen vuoden aikana hoitaja on joutunut joustamaan uudelleen ja uudelleen, koska jos työtovereita ei ole ollut sairaana, heidän lapsiaan on, eikä sijaisia ole ollut saatavilla.

Hoitaja tunnusti, että jokaista potilasta ei ole pystynyt riittävästi huomioimaan. Työpaine on kiireessä kova, kyse voi olla elämästä ja kuolemasta.

Kukaan ei halua hoitovirhettä omalletunnolleen.

Tämäkin tuttuni oli huolestunut ja ahdistunut, uupumuksen partaalla.

Viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ kertoi, että kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia opettajista on harkinnut alan vaihtoa kuluneen vuoden aikana.

Kuukausi sitten hoitajien ammattiliitto Tehy kertoi omasta kyselystään, jonka tuloksena oli, että lähes 90 prosenttia erikoissairaanhoidon hoitajista on harkinnut alan vaihtoa.

Molemmissa kyselyissä pääasialliset syyt alan vaihtoon ovat samat: työn kuormittavuus, lisääntynyt työmäärä ja palkkataso.

Sekä opettajaa että hoitajaa ajatellaan perinteisesti kutsumusammatteina, sitä tehdään rakkaudesta lajiin. Enää tämä ei riitä.

Kireä työtahti, erilaiset säästämistoimet ja pula osaajista ja sijaisista olivat arkipäivää jo ennen koronapandemiaa.

Eikä tämä koske vain hoitajia ja opettajia, vaan työelämää monella eri alalla.

Poikkeusolot ovat vain kasvattaneet monien työtaakkaa kohtuuttomaksi.

Lukemattomilla työpaikoilla on se tilanne, että joustetaan ja venytään, tehdään muidenkin työt omien lisäksi, opetellaan jatkuvasti uutta siinä työn ohessa, sopeudutaan muutoksiin, yritetään pysyä tehokkuudessa ja digitalisaatiossa muiden tahdissa.

Ei ihme, että osa työntekijöistä ahdistuu ja uupuu. Silloin alan vaihto käy herkästi mielessä muillakin kuin opettajilla ja hoitajilla.

Ammattiyhdistykset ovat huudelleet yhä pahenevasta tilanteesta jo vuosia. Nyt on korkea aika kaikkien herätä ja miettiä.

Miten saadaan työntekijät pysymään työkykyisinä? Miten motivoidaan nuoria, vasta alalle tulleita, etteivät he kyynistyisi ja luovuttaisi, vaan pysyisivät ja kehittyisivät työssään?

Miten saadaan työntekijät nauttimaan työstään, joka vie kolmasosan tai vähän enemmänkin jokaisen arjesta?