Eila Ilolan lapsuudessa Onkilahdessa uitiin, ja sinne hukutettiin kissanpennut

Vaasalaisen Eila Ilolan mieli on täynnä muistoja Vaasasta ja erityisesti Palosaaresta, jossa hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa.

97-vuotias Ilola onkin seurannut tarkasti Vaasa-lehdessä käytyä keskustelua Onkilahden hautausmaanpuoleisen pyöräily- ja kävelysillan nimestä. Hän asui itse nuorena Onkilahdenkadulla.

Onko sillan nimi siis hänen mielestään Paperi- vai Putusilta?

– Sen nimi on Paperisilta. Wärtsilän puolella sen sijaan oli Putusilta.

Ilolalla on paljon muistoja kummastakin paikasta. Hän kertoo, että Putusillalle tuotiin rautateiltä rahtikirjoja ja myös muualta kaikenlaista kuivaa paperitavaraa. Lapsena hän etsi sieltä muutamankin kerran lyijykyniä ja pyyhekumien palasia ja myös löysi niitä.

– Koulusta sai vain yhden lyijykynän, mutta eihän se kauan kestänyt, kun terä jo katkeili ja kynä kului loppuun.

Uutta kynää ei koulusta saanut, eikä kotoakaan annettu rahaa sen ostamiseen.

– Palosaarella oli tuolloin kirjakauppa, mutta ei sieltä saanut käydä ostamassa kynää, kun elettiin 1930-luvun lamaa. Kotoa sai rahaa joskus vain muisteihin. Niinpä me etsimme kynänpätkiä ja piirustuspaperia Putusillalta.

Ilolan muistin mukaan Paperisilta rakennettiin tarpeeseen. Niin kauan kuin sitä ei ollut, joutui hautausmaalle kävelemään suuren Onkilahden perukan kautta. Lahti ulottui silloin Vetokannakselle saakka, ja perukkaa sanottiin Pitkälahdeksi.

– Sitä alettiin rakentaa vasta 1950-luvulla. Sinne tuotiin kirjapainoista ja konttoreista paperijätettä ja muistan, että sieltä löytyi esimerkiksi Bockin etikettejä.

Ennen Onkilahdessa uitiin ja pyykättiin

Ilolalla on muitakin Onkilahteen liittyviä muistoja.

– Eräällä naapuruston naisella oli soutuvene, ja hän antoi aina välillä lainata sitä. Sillä pääsi käymään hautausmaalla, eikä tarvinnut kävellä jalkaisin pitkää matkaa.

Ilolan lapsuudessa, ennen sotia, Onkilahdessa uitiin ja pestiin pyykit. Sen rannassa oli jokaisen kadun päässä venelaitureita, joita miehet olivat rakentaneet. Palosaarella oli veneitä monessa talossa.

Talvisin lapset laskivat Taliininmäkeä pitkin Onkilahden rantaan. Taliininmäki sijaitsi nykyisen Varisselänkadun Vetokannaksen puolella. Niillä main oli Vaasan ja Mustasaaren kuntaraja.

– Housuilla laskettiin ja joillakin saattoi olla vanha räsymatto tai vastaavaa alustana.

Onkilahden jäällä oli talvisin myös maksullinen luistinrata, jota piti yllä Palosaaren Pallo-Veikot.

– Sinne piti päästä joka ilta. Sain joka joulu lahjaksi baanakortin.

Ilolan toteaa, että Onkilahti oli hyvin monipuolinen merenlahti tai paremminkin kaatopaikka.

– Sinne muun muassa hukutettiin kissanpennut. Ne laitettiin pussiin ja kiviä painoksi ja upotettiin.

Moni työntekijä tuli Forssasta

Ilolan sukujuuret ovat Forssassa, josta hänen vuonna 1901 syntynyt isänsä ja tämän sisarukset muuttivat sisällissodan jälkimainingeissa pois 1920-luvulla. Ilolan tietojen mukaan puuvillatehtaan työntekijöistä neljännes oli kotoisin Forssasta.

– Heitä tuli Vaasaan kahdeksan, isä mukaan lukien. Vaasassa oli puuvillatehtaassa töitä ja tehtaan vuokra-asuntoja. Forssassa tehtaat seisoivat.

Palosaaren keskustassa oli tuolloin puuvillatehtaan työntekijöille rakennettuja asuintaloja, joita kutsuttiin Kapernaumiksi, Betlehemiksi ja Jerusalemiksi.

– Ja nykyisen Ruukinkartanon takana, Valhallantien paikkeilla, oli puuvillan paritaloja, joita sai vain, jos perheessä oli puuvillatehtaassa työskentelevä mies. Nainen ei niitä saanut, vaikka olisi ollut yksinhuoltaja.

Ilola oleskeli puuvillatehtaan alueella paljon koulun jälkeen, koska hänen äitinsä oli siellä töissä. Myös hänen isänsä kävi töissä, eikä hänellä ollut hoitopaikkaa. Koti oli kylmä hellahuone.

– Talvella kiersin joskus tehtaan pihalla ympyrää, ja vahti sanoi, että tule vahtikoppiin lämpimään.

Hän muistaa myös, kuinka lapset saivat koulussa kuulla 1930-luvulla, että sota on alkanut.

– Opettaja sanoi luokassa, että Viipuria ja Helsinkiä on pommitettu. Hän sanoi, että menkää kotiin ja lukekaa lehdestä, mitä on tapahtunut. Me lapset emme tienneet, mitä sota on.

Kirjojen lainaamista rajoitettiin

Ilola on kirjaihminen, ja jo hänen lapsuudessaan Palosaarella oli kirjasto.

– Sieltä sai kuitenkin lainata vain yhden romaanin ja yhden tietokirjan tai matkakertomuksen kerrallaan. Molemmilla vanhemmillani oli kirjastokortit, joten meillä oli yleensä lainassa kaksi romaania ja kaksi matkakertomusta.

Lapsuudenkodissa äiti ompeli iltaisin ja isä luki kirjaa ääneen. Siihen Ilola nukahti.

– Minua harmitti, kun nukahdin kesken lukemisen enkä tiennyt, mitä kirjassa oli tapahtunut.

Lapsia tuli vaan

Ilola muistelee, että vielä hänen nuoruudessaan oltiin hyvin tietämättömiä ehkäisystä.

– Ei silloin puhuttu kuukautisista eikä mistään. Sellainen oli salaista. Muistan, kun joku nainen oli käynyt lääkärissä ja valitellut, että kun lapsia aina vain tulee ja tulee. Siihen lääkäri oli sanonut: ”Ei voi mitään. Anna tulla vaan.”

Ilola oli 18-vuotias, kun sota loppui. Sen jälkeen hän alkoi käydä tanssimassa.

– Kävin viisi kertaa viikossa tanssimassa. Äiti sanoi, kun lähdin tanssimaan: ”Mee, mutta älä tuu persläpi käsivarrella.” Myöhemmin, kun sain ensimmäisen lapsen, hän sanoi: ”Köyhä ihminen tekee yhden mukulan, ja jos se kuolee, niin sitten toisen.”

Muutaman vuoden päästä Ilola muutti miehensä kanssa pois Palosaarelta, kun he rakensivat talon Isolahteen. Hänellä olisi sieltäkin paljon kerrottavaa ja muisteltavaa.