Laihialainen kirjailija Paula Nivukoski lähetti ensimmäisen käsikirjoituksensa Otavalle 14-vuotiaana. Nuoren tytön runokokoelmalle ei tuolloin lämmetty. 17 vuotta myöhemmin tärppäsi. Nivukosken tarina nuoresta sinnikkäästä 1920-luvun pohjalaisnaisesta ja hänen unelmistaan lakeuksilla sai kustannustoimittajan lämpenemään.
– Lähetin ensimmäisen version Otavalle illalla. Aamulla kaunokirjallisuuspäällikkö soitti minulle ja kertoi, että he ovat todella kiinnostuneita. Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista oli kävellä Otavan historiaa huokuvaan, upeaan toimitaloon allekirjoittamaan sopimusta, hän muistelee.
Nuoruudesta lähtien kirjailijan urasta haaveilleen naisen unelma toteutui vuonna 2017, jolloin hän allekirjoitti sopimuksen.
– Toimitalolla on upea vanha kirjasto. Kuljin siellä, ja iloitsin ajatuksesta, että saan oman kirjani kaikkien niiden upeiden teosten joukkoon, Nivukoski hymyilee.
Sukupolvien ketju
Nivukoski sanoo kirjoittamisen olevan hänen tapansa hahmottaa maailmaa.
– Olen aina kirjoittanut kokemuksistani, tuntemuksistani ja elämästä yleensä. En kuitenkaan ajatellut kirjoittavani historiallista teosta, varsinkaan esikoisteoksena. Nyt julkaistu romaanini on kuitenkin primääritarinani, se oli kirjoitettava ensimmäiseksi, hän naurahtaa.
Nivukoskella on juuret syvällä kirjan maisemissa.
– Maiseman ja erityisesti maan pysyvyys juurtuivat mieleeni jo pienenä tyttönä, kun istuin isäni kyydissä traktorissa ja katselin peltomaisemaa, jota isäni ja hänen äitinsäkin olivat katselleet. Niihin maisemiin kirjoitin myös tarinani.
Tarina lähti elämään Nivukosken mielessä vuonna 2014, kun hän syötti kuopustaan.
– Istuin yökausia hänen kanssaan sohvalla. Silloin aloin kirjoittamaan romaaniani, aluksi kirjaimellisesti lapsi sylissäni. Ne olivat hienoja hetkiä. Koin, että siinä oli konkreettisesti läsnä sukupolvien ketju, kuten kirjassanikin.
Pari vuotta laatikossa
Ensimmäistä versiota Nopeasti piirretyt pilvet -teoksesta Nivukoski kertoo kirjoittaneensa vuoden päivät. Sen jälkeen romaani lepäsi pari vuotta laatikossa.
– Unelmastani tuli totta, kun aloin uskoa siihen, Nivukoski kiteyttää.
Kirjan päähenkilön, Liisan esikuva on Nivukosken isokyröläinen isoäiti.
– Päivä, jolloin sain viimeisen version kirjastani valmiiksi, sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Hän olisi ollut 123-vuotias.
Nivukoski kertoo nauttineensa kirjan kirjoittamisesta.
– Valmiin teoksen takana on lukemattomia tunteja kirjoittamista, istumista ja tutkimista. Kirjoittaminen vaatii asian kanssa kävelyä, tarinan parissa viipyilemistä. En kuitenkaan missään vaiheessa väsynyt sen tekoon. Se oli oikeasti kivaa, hän toteaa.
Alaston olo
Nivukoski teki kirjailijamatkoja, joiden aikana hän prosessoi tarinaansa jatkuvasti, silloinkin kun ei kirjoittanut.
– Telttailin muun muassa saaristossa. Kirjoitin paljon muuallakin kuin kotona, välillä vanhalla Remington-kirjoituskoneellani, välillä käsin.
Remingtonin pariin hän sanoo hakeutuneensa yleensä, kun teksti jumittui paikoilleen.
– Se auttoi pääsemään eteenpäin. Kirjoituskoneella kirjoittaessa pääsee jotenkin erilaiseen ajattelun rytmiin, hän toteaa.
Loppuvaiheessa hän sanoo kokeneensa kirjoittamisen lähinnä henkiseksi prosessiksi.
– Kirjoittaessa on jotenkin alaston olo. Vaikka ei suoraan kerro omasta elämästään, esimerkiksi tunteet ovat kuitenkin omia. Kirjan saattaminen näkyväksi on voimakas kokemus, hän miettii.
Uusi kirja työn alla
Alunperin Nivukoski halusi kirjoittaa mummansa, Bettyn elämänkerran.
– Pian huomasin, etten voi, koska en tiennyt, miltä hänestä tuntui eri tilanteissa. Päädyin kirjoittamaan fiktiivisen romaanin, jotta saisin tunteet täysillä käyttööni, hän sanoo.
Pari viikkoa sitten julkaistu teos oli maailmassa ennen kuin Nivukoski sai sen käteensä.
– Se oli joissakin kirjakaupoissa, kun minä vielä odottelin omaani postista, hän naurahtaa.
Hän sanoo tunteneensa vierautta lehteillessään teostaan ensimmäistä kertaa.
– Kirja oli muuttunut objektiksi. Aiemmin teksti eli minussa. Nyt se on muuttunut todeksi ja lukija tuo siihen mukanaan omat tunteensa, Nivukoski summaa.
Esikoisteosta kirjoittaessa Nivukosken mielessä alkoi elämään myös toisenlainen tarina, tarina jota hän nyt kirjoittaa kirjan muotoon.
– Se sijoittuu myös 1920-luvun Pohjanmaalle. Se on minulle luonteva aikakausi. Tarinassa liikutaan saaristossa, tutustutaan saaristolaiselämään. Siinä on pieniä risteymiä esikoisteokseeni, jotka tarkkasilmäinen lukija ehkä havaitsee, hän vihjaa.
Katja Lahti
