Heiman kertoo sukupolvikokemuksista pohjalaismurteilla

Heiman. Käsikirjoitus ja ohjaus Ann-Luise Bertell. Dramaturgia Erik Kiviniemi. Lavastus Peter Ahlqvist, puvut Heidi Wikar, koreografia Karoliina Lahdenperä, musiikki Charlotta Kerbs, äänet Dennis Lindén, valot Kristoffer Svenn. Rooleissa mm. Erik Kiviniemi, Susanne Marins, Lina Ekblad, Mats Holmqvist, Johan Aspelin, Markus Lytts. Kantaesitys Wasa Teaterissa 17.9.2022.

Wasa Teaterissa sai lauantaina kantaesityksensä teatterin tämän syksyn merkittävin teos, teatterinjohtaja Ann-Luise Bertellin suvun tarinoista kertova näytelmä Heiman.

Murteellinen nimi viittaa omaan maahan, maatilaan, paikkaan, jossa on ihmisen juuret ja jossa hän tuntee olevansa kotonaan.

Bertell kirjoitti tarinan ensin romaaniksi, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Oma maa.

Dramatisoinnin romaanista Bertell teki Erik Kiviniemen kanssa. Kiviniemi myös näyttelee Elofin pääroolin, ja Bertell itse ohjasi teoksen.

Näyttämöllä nähdään kirjan merkittävimmät tapahtumat ja käännekohdat. Realististen tapahtumien välissä on surrealistisia kohtauksia, kuten painajaisia, joissa varta vasten tähän näytelmään sävelletty musiikki ja tanssi kohottavat tarinan uudelle tasolle.

Musiikin on säveltänyt Charlotta Kerbs, ja koreografiat on laatinut Karoliina Lahdenperä.

Ensihetkistä lähtien lavalla on myös romaanissa seikkaillut jänis.

Mitä jänis symboloi, sitä voi kukin katsoja pohtia tykönään. Minä ymmärsin sen kuvaavan Elofin ahdistusta ja pelkoa elämän käännekohdissa. Vastakohtana muille rooleille jäniksen liikehdintä on vahvasti tyyliteltyä, kaunista, jopa runollista ilmaisua.

Huikeaa näyttelijäntyötä

Heiman kertoo Elofin tarinan. Hän ja hänen pikkuveljensä Ivar jäävät orvoiksi pieninä, ja sukulaiset kasvattavat heidät.

Nuorena Elof joutuu sotaan ja pahoihin paikkoihin venäläisiä vastaan. Taistelutantereelle jää muun muassa hyvä ystävä John. Rauhan aikana Elof menee naimisiin Johnin entisen morsiamen Olgan kanssa, ja he saavat kaksi lasta. Tarinaa seurataan, kunnes lapset ovat aikuisia.

Elof ja Olga viljelevät omaa maataan, sitä kotitilaa, josta Elof lapsena lähti sukulaisten hoiviin. Pikkuveli Ivar muuttaa töihin Ruotsiin.

Lähes koko elämänsä ajan Elofilla on salaisuuksia, joista ei edes Olga tiedä, ja nämä salaisuudet ovat suistaa parisuhteen ja koko perheen raiteiltaan.

Kohta 67-vuotias Erik Kiviniemi tekee huimaa näyttelijäntyötä Elofina, joka näytelmän kuluessa kasvaa alle kouluikäisestä keski-ikäiseksi. Hän näyttelee eri ikävaiheet ilmeillä, eleillä ja ryhdillä niin taitavasti, että katsoja ei huomaakaan hänen oikeaa ikäänsä.

Markus Lytts tekee pienemmässä roolissa Ivarina saman tempun. Minulle yksi näytelmän kohokohdista oli Lyttsin laulama pieni, kaunis hääveisu.

Susanne Marins on monipuolinen näyttelijä ja sopii kuin nakutettu Elofin tyyneksi puolisoksi, Olgaksi. Olga osaa ottaa asian kerrallaan ja kiintyy maahan ja tilaan yhtä lailla kuin Elof.

Mats Holmqvist on erinomainen Viktor-naapurin roolissa miehenä, jolle jäi paha sotatrauma, eikä hän pääse siitä eroon.

Murteiden runsautta

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Pohjanmaalle, Kimon ja Komossan kyliin. Sekä Bertell että Kiviniemi ovat kotoisin tältä alueelta, Vöyrin Oravaisista.

Koko näytelmän repliikit ovat vahvaa murretta. Oravaisten murteen lisäksi näyttelijät puhuvat kukin omaa murrettaan. Niinpä vuorosanoja kuullaan esimerkiksi Närpiön, Sundomin ja Kokkolan seudun ruotsilla.

Uskon, että tämä riemastuttaa Pohjanmaan rannikolta tulevia ruotsinkielisiä katsojia, ja heille oman murteen kuulemisessa saattaa olla hykerryttävää komiikkaakin.

Tunnustan, että suomenkielisenä katsojana minä en ymmärtänyt repliikeistä juuri mitään. Pystyin seuraamaan näytelmän tapahtumia vain siksi, että olin lukenut romaanin, joten tiesin juonenkulun.

Ainoa, jonka puheesta sain täyden tolkun, oli Johan Aspelinin esittämä pankinjohtaja, koska hän puhui yleisruotsia, parempaa väkeä kun oli, ja vielä muualta muuttanut.

Lokakuun aikana näytelmään saadaan suomenkielinen tekstitys, joka helpottanee tarinan seuraamista.

Teemoiltaan näytelmä ei ole erityisen pohjalainen, vaan pikemminkin yleissuomalainen.

Sodankäyneiden miesten puhumattomuus ja viinaan pakeneminen sekä maaltamuutto kaupunkiin tai Ruotsiin: Nämä ovat koskettaneet koko Suomea, ei vain Pohjanmaata. Samoin se, mitä näistä seuraa: millaisen perinnön, aineellisen tai henkisen, jätämme, ja kuinka seuraavat sukupolvet siihen perintöön suhtautuvat.

Säväyttävä lavastus

Ehkä juuri siitä syystä, että en pystynyt nauttimaan puheen nyansseista ja koomisista kohdista, huomioni kiinnittyi erityisen paljon näyttämökuvaan.

Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus ja videoprojisoinnit lumosivat minut täysin.

Lavastus on vähäeleinen ja paljas, esineiden tai lavasteiden siirtelyä on melko vähän. Mutta takaseinän kauniit, vaihtuvat videoprojisoinnit luovat vahvasti tunnelmaa ja paikan tuntua.

Ja kun tarinassa siirrytään markilta sisään taloon, ei kuljeta ovista, vaan katosta laskeutuvat, ilmaan riippumaan jäävät huonekalut kertovat, että nyt ollaan tuvassa. Todella hienoja näyttämökuvia!

Heidi Wikarin suunnittelemat, liukuvärjätyt naisten puvut täydentävät visuaalisuutta hienosti.