Jari Hietanen jättää Vaasan kaupunginteatterin – taustalla ongelma, jonka vuoksi näyttelijän työ kävi liian raskaaksi

Korona-aika oli käänteentekevä Vaasan kaupunginteatterin näyttelijä Jari Hietaselle. Silloin hän havahtui pohtimaan millainen näyttelijä ja teatteri-ihminen hän on ja mitä hän haluaa. Kypsyi ajatus, että voisi vielä tehdä jotain muuta.

Taustalla oli ihan konkreettinen ongelma. Hietanen sanoo, että hänellä on jonkinlainen muistiongelma.

– Se ei ollut ikinä ennen tullut esiin, mutta kun on kiinnityksellä teatterissa ja tahti on nopea, huomasin oppivani hitaammin kuin muut. Joudun koko ajan tekemään normaalia enemmän töitä oppiakseni vuorosanat. Olen käyttänyt paljon vapaa-aikaa ja kesälomia valmisteluun, jotta pysyn muiden rytmissä.

Hietanen tuli Vaasaan yhdeksän vuotta sitten. Sitä ennen hän oli ollut freelancer, ja tehnyt projekteja, vierailuja ja ohjauksia.

– Vaasaan tulin vierailemaan Puntilan isäntänä, ja lopulta jäin teatteriin näyttelijäkiinnitykselle. Olin silloin viisikymppinen, eikä minulle ollut nuorempana syntynyt rutiinia tekstin haltuun ottamiseen. Kone ei ollut ehtinyt rakentua, Hietanen miettii.

Koronasulkujen jälkeen Hietasen piti viime syksynä valmistaa kaksi esitystä lähekkäin toisiaan.

– Se kävi turhan raskaaksi. Stressitasot nousivat korkeiksi, mikä puolestaan vaikeutti oppimista. Tuntui, että on pakko tehdä muutos, tämä ei ole enää mielekästä.

Hietanen ymmärsi, mikä olisi edessä.

– Alamäki. Alkaisin mokailla. Se ei palvelisi yhteisöä eikä yleisöä.

Ekofilosofinen romaani työn alla

Viimeinen esitys Vaasan kaupunginteatterin näyttämöllä on lauantaina. Sen jälkeen Hietanen siirtyy vanhan harrastuksensa, kirjoittamisen, pariin.

Koronakeväänä Hietanen teki lyhyitä radio-ohjelmia, Lintupäiväkirjoja, paikallisradioon.

Suunnitelmissa on samantapaista: lyhyitä tekstejä luonnosta, linnuista, politiikasta, yhteiskuntakritiikkiä.

Lisäksi Hietasella on työn alla pitempikin kirjoitus, ”romaaninkaltainen ekofilosofinen teos”. Se käsittelee Hietasen lempiaihetta, ihmisen vääristynyttä luontosuhdetta.

– Länsimaissa ei ole ratkaistu sitä, miten ympäristökatoa hoidetaan.

Hietanen puhuu asiasta intohimoisesti. Hän on tehnyt paljon ajattelutyötä ja filosofointia. Oppi-isinä ovat muun muassa 1600-luvun filosofi Baruch Spinoza, ranskalaisfilosofi Michel Foucault ja syväekologinen ajattelija Pentti Linkola.

”Velvollisuuteni on haastaa”

Halu ajatella nousi lopulta esteeksi näyttelemisellekin.

– Minulle näyttelijäntyö vaatii myös ajattelutyötä. Siinä samalla tutkii todellisuutta, kuten millaisia ihmisiä ovat, miten muutokset vaikuttavat, miten arvot ja ihanteet toteutuvat yhteiskunnassa.

Siihen ei ole nykyään aikaa.

– Teatterin hektisyydessä ja kiireessä emme oikein ehdi jutella tarpeeksi ja ajatella. Pystymme tekemään hommat, mutta oma ihanteeni on se, että pystyäkseni palvelemaan ihmisiä mahdollisimman hyvin minun pitää myös ajatella asiat läpi. En ole pelkästään ohjaajan marionetti tai katsojien odotusten täyttäjä, vaan velvollisuuteni näyttelijänä ja ihmisenä on haastaa.

Korona siivitti teatterikentällä tapahtuvaa muutosta.

– Meistä naamanvääntäjistä ollaan tekemässä yhä enemmän viihdetaiteilijoita. Teatterit ovat tulosvastuullisia ja haluavat enemmän katsojia ja rahaa.

Hietanen kokee toisin.

– Teatteri saisi olla paikka, jossa yleisöllä on aikaa katsella ja paneutua myös raskaampien, hitaampien aiheiden pariin.

Hyönteisniityllä mietiskelyä

Vaasassa Hietanen on asunut kerrostaloyksiössä Vanhassa Vaasassa.

– Siellä on rauhallista, isot puistoalueet, eläimiä ja vähemmän pölyä kuin keskustassa. Parvekkeelta näkyy Mustasaaren kirkon torni.

Kesiksi näyttelijä on aina vetäytynyt Viron länsirannikolle. Niin tulevanakin kesänä. Vakipaikkoja ovat Haapsalun ja Lihulan seudut. Siellä hän on lukenut ja opetellut tekstejä seuraavaa syksyä varten, ja siinä sivussa kirjoittanut.

– Kuljen ja mietiskelen siellä lintumetsikössä ja hyönteisniityillä. Sieltä maaseudulta löytyy vastaavanlaista henkeä kuin oli Suomessa 1950-luvulla. Asioilla on hyvä balanssi. On luontaistaloutta, joka paikka kuhisee elämää ja joissa ja järvissä riittää kaloja. Se on mulle paratiisi.

Jossain vaiheessa ensi syksyä Hietanen muuttaa Tammisaareen.

– Siellä olen lähellä Helsinkiä ja ikääntynyttä äitiäni, joka asuu lähistöllä Lohjalla. Minua odottaa uusi elämä. 60-vuotislahjaksi järjestän itselleni uuden ammatin ja uuden kodin... Kaikki menee uusiksi. Stressipitoinen lahja, naurahtaa Hietanen.

Vaasassa oli teatteribuumi

Hietanen ei halua nostaa esiin Vaasan ajaltaan vain yhtä merkityksellistä roolia.

– On ollut hieno kokemus olla osa koneistoa, joka toimii todella hurjalla vauhdilla synnyttäen koko ajan uusia esityksiä.

Hän näki myös suuren hypen teatterin ympärillä muutama vuosi sitten.

– Olin nähnyt Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan aikana saman boomin. Tekemisessä oli imua, ja se veti ihmisiä puoleensa. Täällä oli ennen koronaa sama vaihe. Helsingistä tuli teatterintekijöitä kysymään, että mitä täällä oikein tapahtuu. Oli kansainvälisyyttä ja paikallisuutta ja siitä syntyi sellainen yhtälö, joka käänsi päät. Teatteri-ihmiset olivat ällistyneitä, että näin pienessä paikassa tehdään näin isoja juttuja ja saadaan yleisö mukaan, Hietanen kertoo.

Buumi oli Hietasen käsityksen mukaan monen tekijän yhteisvaikutus, eikä sitä voi laskelmoiden tehdä. Mutta ilmiön luonteeseen kuuluu myös se, että se ei kestä.

– Olimme ylivirittyneessä tilassa ja talo natisi. Tehtiin liian isoja proggiksia liian vähällä väellä. Ei se voi kestää kauan.

Lopulta viimeistään korona sekoitti kuvion kokonaan uusiksi.

Latvalan tekstit kolahtivat yleisöön

Yleisön palautetta miettiessään Hietanen nostaa esiin kaksi kokemusta, molemmat Taina Latvalan tekstejä. Kun monologia Mun Pohjanmaa käytiin esittämässä Lapualla, josta Latvala on kotoisin, vastaanotto oli poikkeuksellisen lämmin.

– Lapualaiset todella ottivat esitykseen omakseen, oli hurlumhei-meininkiä. Olin ällikällä lyöty.

Myös Kekkosen tyttären vastaanotto oli yllätys.

– Emme yhtään tajunneet, millainen vastaanotto sille tulee. Jengi nauroi hulluna. (Ville) Härkösen kanssa katsoimme kesken kohtausta toisiamme, että mitä täällä tapahtuu, mille noi nauraa. Onko täällä tapahtunut jotain, mistä emme tiedä, Hietanen muistelee huvittuneena.

Hietanen uskoo, että satiiri poliitikoista, kunnallispolitiikasta ja valtaan nousevasta naisesta oli sellainen yhdistelmä, joka vapautti jotain pinnan alta.

– Kekkosen tytär oli paljon enemmän komedia kuin ikinä osasimme arvata. Harmi vain, että ehdimme esittää sitä alle 10 esitystä, sitten tuli korona.

Hietanen kiittelee työyhteisöä.

– Kaikki ovat oman alansa superjengiä. Arvostan kovasti, että olen saanut olla mukana siinä osasena. En kadu hetkeäkään.