Nämä Vasa övningsskolan lukiolaisten kirjoitukset on kerätty Vaasassa viime viikonloppuna päättyneiden Lätäkkö – Lasten kulttuuriviikkojen aikana.
Kesää tekemässä
Oli jo huhtikuu, ja pientareet olivat vieläkin lumen peitossa. Masentavaa, ajattelin. Kesän pitäisi olla tulossa jo, lämpimän auringon, vihreän nurmikon, voikukkatöyhtöjen.
Mutta kesää ei näkynyt. Tiet olivat kurassa, eikä nurmikollekaan saanut mennä pelaamaan jalkapalloa, sillä sitten isä suuttuisi ja pitäisi taas kerran saarnan siitä, kuinka – jos sinne nyt menisi – nurmikosta tulisi kuravelliä. Sitten ei koko kesänä pihaan tulisi kaunista, vihreää nurmikkoa.
Laitoin keltaiset kumisaappaani jalkaan ja otin lumilapion. Lapiolla aioin lappaa lunta lätäköihin, jotta lumi sulaisi nopeammin, ja kesä voisi vihdoin tulla.
Lähdin siis tekemään kesää.
Maija Kumara
Hypin lätäkössä
Hypin lätäkössä. Lapsi vierellä, läähättäen. Lapsella on päällä vaaleanpunainen sadetakki, mustat kumisaappaat jalassa, hymy huulilla. Lapsi hyppii ja nauraa, ei välitä ympäristöstä ollenkaan, ei siitä, että on ihan läpimärkä. Jostain kaukaa kuulen nimeäni kutsuttavan, pitäisi kai mennä. Mutta ei, minun täytyy pitää lapsi turvassa.
Sade lakkaa, lapsi ei huomaa. Se vain hyppii ja toistaa “läts, lots”, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Sade tuoksuu ilmassa, vanhempia ei vieläkään näy. Pudistelen turkkini kuivaksi. Vesiroiskeet kastelevat minut uudestaan. Kutsu kuuluu taas, tällä kertaa ärtyneemmin. Minun pitäisi todellakin mennä, mutta ei, minun täytyy pitää lapsi turvassa.
Nyt lapsi huomaa, että vanhemmat eivät ole vieressä. Se hätääntyy, alkaa itkemään. Menen sen luo. Hännänheilutuksella ja nuolemisella saan kuin saankin sen rauhoittumaan. Se nostaa minut syliinsä. Se rauhoittaa lasta, luo turvaa.
Siinä minä sitten makaan. Lapsen sylissä, kuuntelen lapsen ja veden ääniä, kunnes vanhemmat alkavat näkyä kaukaisina pilkkuina metsätiellä. “IIIIRIIIS!” Ei, en mene, tässä minun on turvallista olla. Läts, lots, läts, lots, läts, lots...
Juulia Järvenpää
Vaihtuvat lätäköt
Kävelen yksin hämärää pihatietä kylmän sateen rapistessa takkiani vasten. Potkin kiviä kenkäni kärjellä edeten hitain askelin eteenpäin. Pysähdyn tien reunaan lätäkön viereen ja katson omaa heijastustani lätäkön väreilevästä pinnasta.
Nyt juoksen samaa tietä pitkin. Maisema näyttää samalta kuin 10 vuotta sitten, vain asfaltin väri on haalistunut mustasta harmaaksi. Tunnen, kuinka lämpimät sadepisarat osuvat kasvoihini ja valuvat poskiani pitkin. Hidastan askeleitani ja kuulen, kuinka tulet vierelleni. Näen heijastuksemme lätäkön kirkkaasta pinnasta auringon astuessa esiin pilvien takaa.
Minä ja veljeni. Hän, joka muutti lätäköiden merkityksen kolkosta yksinäisyydestä lämpimän turvalliseksi.
Fiia Riihiluoma
